Kasvatatko koululaisesta

Kasvatatko koululaisesta "saikuttajaa"

28.09.2016

No niin ja sitten siirtykääpä tekin ulos välitunnille" huikkaan naulakoiden taakse mukamas huomaamattomaksi maastoutuneille nuorille. "Mä en voi. Mulla on ulkoilukielto lääkäriltä" vastaa yksi puhelimeensa uppoutunut. "Ai, mikä se sellainen on?" Tiedustelen. "Mä oon ollu kipeenä ja mulla on antibioottikuuri". "Ja sekö estää ulkona olemisen?" "Joo, lääkäri sanoi." En jaksanut alkaa vääntämään, vaan tokaisin "No tulit sitten kuitenki ulkokautta kouluun!" ja jatkoin matkaani. Voit valita haluamasi voimasanan tähän kohtaan. Mielessäni nimittäin kirosin.

Liikuntatunnit. Niistä saisi sarjan sairaskertomuksia. Ainakin kootut selitykset- kokoelman. On jalka kipeänä. Mulla on liikuntakielto. Juoksee kuitenkin välitunnilla. Sormeen sattuu. Polvesta kuuluu joku naps kun kävelen. Ukkovarpaassa rakko. Mulla ei o lenkkareita ja nää kengät ei sais likaantuu, olivat tosi kalliit. En saa hengästyä. En saa hikoilla, koska mulla alkaa sitten iho kutisemaan. Ulkona on liian kylmä. Ulkona liian kuuma. Tuulee liikaa. Ulkona sataa. Tai saattaa ruveta satamaan ja mä en sais vilustua. Äiti sanoi. Se tietää, kun on sairaalassa töissä. Lääkäri sanoi. Eiku siis äiti. Mut se onkin melkein lääkäri. Jonotetaan terkkarille, että jos hyväsydämisenä antaisi lapun, ettei mun tartteis osallistua. Mukana viisi muuta, joilla sama tauti. Ihan iski just äsken. Helposti koulussa nuo taudit kyllä liikkuu ja tarttuu. Vaarallinen paikka.

Kuuntele itseäsi, kehoasi. Sitähän me aikuiset toitotetaan, itsellemme, toisillemme. Tämän päivän juttu. Itsensä ruoskimisesta päästy vähän hitaampaan elämään, ollaan armollisempia kehollemme ja sitä rataa. Älä nyt lenkille lähde, jos se sohva houkuttelee enemmän. Universumi se siellä, kertoo sohvan muodossa sulle jotakin kun noin houkuttelee. Yritä nyt ymmärtää, että lepoa kehosi kaipaa. Meet sitten kun siltä tuntuu. Ota tuosta suklaatakin seuraksi. Ja tuo lapsi. Voi kun hällä jalka niin kipeä. Istu sinäkin tähän. Liikuntakielto meillä molemmilla nyt. Äiti kun kuuntelee kehoaan ja sulla kun tuo kipeä jalka niin kuuntele sinäkin kehoa. Yhdessä kuunnellaan. Eikä liikuta. Huomennakin voit kuunnella liikkatunnilla, että mitä se koipi silloin sulle kuiskii.

Nuorin lapsistani on aina ollut oikea kotihiiri. Olisi kotona, kotona ja aina vaan kotona. Päiväkoti-ikäisenä eräänä sunnuntai-iltana ähräsi vessassa pöntöllä ja "rukoilen ripulia" oli vastaus, kun menin ähinää ihmettelemään. Miksi? Siksi, että huomenna voisin jäädä kotiin, oli vastaus. Sentään ymmärsi, että täytyy olla joku "syy" voidakseen jäädä kotiin. Hänelle siskon sairaana oleminen on epäreilua, koska sisko saa jäädä kotiin. Mietin tätä asiaa joskus ja havahduin, että jummijammi, hoivasta ja hellyydestäkö tällä lapsella on puute kun niin kovasti sairaanaoloa toivoi? Ihan oli valmis sen kaikista kakkasimman taudin ottamaan rukouksella vastaan? Onko niin, että hän kokee saavansa jotenkin erilaisempaa huolenpitoa silloin kun on kipeä? Äidin jakamattoman huomion, hellyyden? Kotona silloin vain me kaksi. Hellyydestä ja huolenpidosta tuskin pulaa perheessämme on, mutta jotakin spesiaalia lapsen täytyy sairasvuoteella maatessaan kokea, kun sitä kotiin jäämistä "ripulirukouksella" toivoo. Tähän rukoukseen ei silloin vastattu. Viiveellä tuli sitten joskus.

Saikuttaminen. Jos nyt hetken mietit lähipiiriäsi, varmasti löydät jonkun, jolla on pikkaisen alhaisempi kynnys jäädä kotiin sairastamaan ja "sairastamaan". On sormi kipeä tai jotain. Ja tottahan toki tiedämme, että esimerkki se on, joka lapsiamme kasvattaa ja jota he sitten jossain vaiheessa toistavat. Ei ne sanat vaan sinun, aikuisen, vanhemman esimerkki. Joskus minulla oli kaveri, joka jo edellisenä päivänä tiesi, että hänellä on huomenna kuumetta. Järjesteli sijaiset ja kaikki. Ihan terve kyllä oli silloin. Mutta poissa sitten huomenna. Olihan sen päivän jo järjestellyt... Toki toisessa ääripäässä ne, jotka tulevat kipeänä töihin, lapset sairaana kouluun. Otetaan aamulla vähän buranaa niin kyllä se siitä päivä sujuu. Myönnän kuuluvani vähän tähän porukkaan. Kynnys jäädä pienestä vaivasta kotiin on suuri. Ei siksi, ettäkö olisin korvaamaton, vaan siksi, että mitä hittoa minä kotonakaan! Lepää en kuitenkaan, se ei minulle vaan sovi, paitsi sitten kun on oikeasti kipeä. Harvoin niin kipeä, etten mitään kykenisi tekemään.

Koululaisiin takaisin. Ne "turhasta" oloaan valittavat tuli jo käsiteltyä. Siis minun näkemykseni mukaan "turhasta". Mutta kuulunkin siihen porukkaan aikuisia, jotka uskovat, että liike on lääke. Laiskuus on erikseen ja huomaan kyllä, kenellä kyse on laiskuudesta, saamattomuudesta, mukavuudenhalusta. Tämän huomaavat kyllä myös muut tätä työtä tekevät. Huomataan myös, kenellä oikeasti sairaus, vamma, kipu on esteenä liikkumiselle. Tällöin kyllä löydämme ne liikuntamuodot, jotka ovat mahdollisia toteuttaa. Positiivinen asenne koulutyötä ja vaikkapa nyt sitä liikkumista kohtaan lähtee kotoa. Olet se esimerkki, jota seurataan.

On sitten myös se porukka, jotka laitetaan kouluun oikeasti kipeänä. "Oksensi yöllä, mutta nyt on jo kunnossa!" "Oli kuumetta, annettiin lääkettä, että jaksaa olla koulussa, repussa lisää, voitte antaa jos kuume nousee." "Repussa varahousut, oli vatsa aamulla vähän löysällä." Jne. Ooppa sitten näiden kanssa. No, opettajien vastustuskykyhän on kohdillaan! Meille mitkään taudit tartu! Eikä täit taikka kihomadot päihin puuttu. Ei ylä eikä ala. Mutta oikeasti: jos lapsi on kipeä, koti on hänen paikkansa. Jos lapsi on muuten vaan vetelä, kouluun vaan ja pois ne "mulla on liikuntakielto" fraasit. Ne on kuultu. Lääkärintodistus on asia erikseen, ei kotisohvalta käsin tehty diagnoosi. Maalaisjärkeä osataan koulussakin käyttää.

Ps. Kuvatut tapaukset ovat vuosien varrella kuultuja ja koettuja, omia ja kollegojen jakamia, ympäri Suomen ;)

« Takaisin